Aaveista ja raadoista
Ensin näen erämaamaiseman, sitten en enää näe mitään, mitä voisin kutsua nimellä. Liikkuva kuva näyttää minulle jotain aivan läheltä. Olisiko se puhdasta tummuutena aistittavaa visuaalisuutta? Pian kuvaa alkavat säestää viulut ja Beniamino Giglin (1890—1957) laulu. Ne johdattavat Jules Massenet’n Werther-oopperan (1892) myötä katseeni yhtymään kuvan tummaan tunteeseen. En saa vieläkään varmuutta kuvan kohteesta. Hiljalleen teoksen edetessä uskallan vakuuttua, että kuvassa on eläin ja hetkeä myöhemmin myös siitä, mikä tuo eläin on.
Hannaleena Heiskan videoteos Ridestar (2010) alkaa kuoleman uhasta vaikkakin kertoo elämästä eläimen kautta. Filosofiassa ihminen erotetaan eläimestä usein kuoleman käsittämisen kautta. Martin Heideggerin mukaan vain ihminen kuolee, koska vain ihmisellä on kyky kysyä oman olemisensa mieltä. Siinä missä ihminen on kykenevä kuolemaan, eläin voi ainoastaan menehtyä.
Ridestarissa eläin on kuitenkin vain naamio sikäli, että se edustaa tässä ihmistä. Jälkiromanttisen musiikin ja Goethen Wertherin sanojen tukemana elokuva näyttääkin itse asiassa kertovan intohimosta: mahdottomasta yrityksestä kuolettaa palava rakkaus, mikä lopulta lietsoo sen yhä tappavampaan tuleen.
Eläinhahmot ovat tulleet tutuksi Heiskan taiteen yhteydessä. Niitä on nähty hänen maalauksissaan, missä ne esiintyvät useimmiten ihmisiä ”suojaavina” maskeina tai maiseman kasvillisuuteen sulautuneena tekeillä olevina hahmoina. Heiska kertoo maalauksissaan eräänlaisia fiktiivisiä faabeleita, joissa eläimet kulkevat kummallisten maisemien ja outojen tapahtumien keskellä.
Filosofi Jacques Derridan mukaan eläin itse asiassa onkin olemassa vain fiktiona. Derrida tulee Heideggeria kommentoivassa eläinpohdinnoissaan siihen johtopäätökseen, että jos eläin ei kerran kykene postuloimaan ajatusta kuolemasta oman olemisensa ulottuvuutena vaan yksinkertaisesti vain menehtyy, siitä tulee silloin aave tai kummitus. Koska kuolema ei koske eläintä, eläin elää kuoleman yli, minkä vuoksi se ei oikeastaan kuole lainkaan. Eläimen olemisen tapa on henkiinjääminen tai yli-eläminen, sur-vivre, kuten Derrida asian ilmaisee. Eläin on siis luonteeltaan fiktio paitsi siksi, että se on yksi nimi mahdottomuudelle kokea kuolema myös siksi ettemme voi sanoa eläimestä itsestään mitään, paitsi tuon fiktion avulla.
Aaveen ja fiktion ohella eläin on Derridan mukaan myös raato – aivan kuten Riderstarin alku antaa hetken uskoa – sillä eläin toimii yhteisömme uhrina. Uhraamisen kautta ihminen myös erottaa itsensä eläimestä. Esimerkiksi käskyä ”älä tapa” ei ole koskaan suunnattu eläintä tai elämää yleensä vaan ainoastaan ihmistä kohtaan. Eläin on raato, jonka sallimme keskuuteemme, vaikkapa eläintuotannon muodossa, mikä Derridan mukaan on eräs meidän aikamme sietämättömimmistä tosiasioista.
Videoteos Altered States alkaa sekin abstraktista visuaalisuudesta; kirkkaasta, välkehtivästä valosta, joka ei näytä viittaavan ulkopuoliseen kohteeseen. Lauletun musiikin sijaan kuvaa säestää toisteinen, mekaaninen ääni. Myöhemmin kuva vaihtuu tummaksi ja samalla selviää, että katse on tukehtumassa suuriin tuulessa liehuviin mustiin höyheniin. Teoksen edetessä paljastuu myös, kuka on höyhenpukuinen hahmo sekä mistä välkehtivä valo on peräisin. Näemme eläimiä esiintymässä luonnossa, tai vaihtoehtoisesti ihmisiä, jotka esiintyvät eläiminä kallioisessa maisemassa. Vaikka elokuvan hahmot muistuttavat aiemmista maalauksista tuttuja eläimeksi naamioituneita ihmisiä, ei Altered States avaudu varhaisempien maalausten lailla faabeliksi eivätkä hahmot edusta nyt ihmisen tunteita. Tässä inhimilliset ja eläimelliset ominaisuudet ja käyttäytymistavat näyttävät kerta kaikkiaan sekoittuvan.
Altered States elokuvassa Heiska ei kuvaa ihmistä eläimen kautta taikka kerro eläinsatuja. Elokuvassa sekä uusissa maalauksissaan hän esittää aaveen, fiktion ja raadon paitsi arvoituksellisena ja epäselvänä myös materiaalisena energiana tai houkutuksena ja näin tekee siitä aiempaa enemmän ihmisen kaltaisen. Mielestäni hän samalla Derridan tavoin asettuu länsimaista ajattelua pitkään hallinnutta dualistista eläinkäsitystä vastaan.
Taide on peräisin eläimellisyydestä, väittää filosofi Elizabeth Grosz, Gilles Deleuzen ajatteluun tukeutuen. Taide syntyy kohtuuttomuudesta, liiallisuudesta ja arvaamattomasta. Se ei suinkaan ole seurausta järjen käytöstä tai älystä, saatikka erityisesti ihmiselle ominaisesta herkkyydestä, kuten meille niin monesti on opetettu. Taiteellisin osa ihmistä on Groszin mukaan eläimellisin. Ovatko eläimet sitten taiteilijoiden huippuja? Groszin taidekäsityksen mukaan ne ovat ainakin taiteellisia.
Heiska kuvaa eläimiä, mutta hänen teoksensa eivät ole eläinten tekemiä. Nyt nähtävissä teoksissaan hän on astunut kuitenkin lähemmäksi aihettaan. Hän on pyrkinyt kosketusetäisyydelle, aivan liki linnun sulkapeitettä, hevosen karvaa, eläimen ihon värinää ja tuntemaan eläimen liikkeen. Ruumiin elekieli on aiheena myös uusissa maalauksissa, joissa Heiska on säilyttänyt hänelle tunnusomaisen spontaanin ja ennakoimattoman työskentelytavan. Hän ei korjaa tai päälle maalaa. Tekniikka pakottaa nopeisiin ja itsevarmoihin ratkaisuihin mutta mahdollistaa myös eleen rytmisyyden välittymisen maalaukseen.
Maalausten eläimet ovat fragmentaarisia ja hauraita, lähes tunnistamattomia. Niissä näyttää kiistelevän kaksi tasoa. Yhtäältä maalausteosta välittyvä abstrakti jälki, joka valmiissa teoksessa kertoo toimintamaalauksen tapaan energian vapautumisesta, elämästä itsestä, jopa eläimellisyydestä. Silloin taas, kun tuo jälki ottaa muodon, joka muistuttaa maailmasta tuttua asiaa, siitä tulee kuva, representaatio. Nämä kaksi kuvan mahdollisuutta kietoutuvat Heiskan maalauksissa yhteen siten, että kiistan sijaan maalarin elävä, jälkiä jättävä käden liike ja liikkuva kohde muuttuvat yhdeksi.
Heiskan maalaukset lähestyvät figuraalisen aluetta. Siinä kuvallisuus, representaatio, signifikaatio ja narratiivisuus hylätään ja tukeudutaan ruumiilliseen muistiin, väreihin, liikkeeseen ja fragmentaarisiin kuvallisuuden poimintoihin. Maalauksissa on jotain samaa kuin 1500-luvun alusta peräisin olevissa Leonardon vedenpaisumuksen pyörteissä kuvissa. Molemmat palvelevat pikemmin jatkuvaa muodonmuutoksen ihannetta kuin muodon pysäyttämistä ja jähmettämistä maalaukseen.
Tällainen polyfokaalinen, kaoottinen, liikettä ja aikaa tavoitteleva näkemisen juonne kulkee maalaustaiteessa virallisen eli monofokaalisen ikkunanäkemisen mallin taustalla läpi vuosisatojen, aina nykymaalaukseen saakka. Polyfokaalisen näkemisen tarina on nykyisin osa yleistä taidehistoriaa. Polyfokaalisten jälkien tarkasteltu eläimellisenä alueena, tarjoaa kuitenkin uuden tavan ajatella maalausta.
Heiska on työstämässä nimeämätöntä aluetta missä eläin ja ihminen voivat kenties kohdata ilman, että eläin nähdään raatona tai aaveena. En kuitenkaan väitä, että taiteilija samastaisi ihmisen eläimeen tai pyrkisi väittämään ihmisen eläimellisyydestä viime kädessä yhtään mitään. Heiskan uudet teokset ovat kuitenkin täynnä jälkiä tuosta fiktiivisestä aaveesta, mistä Derrida puhuu eläimenä.
Hanna Johansson
Gallery Kalhama & Piippo Contemporary
